Surun Ikuistama Henki
Näet minut usvassa vain hetken, katson
pimeyteen. Surullinen, unohdettu ja yksin
jo vuosisatoja. Olen nähnyt peikot ja niiden
vallan tuhoutuneen. Olen nähnyt ihmisen
tuhoaman valtakuntani. Kuolleina valittavat
metsäni puut vihaansa.
Hetken istun sammaleella laulaen surun
suurimman ja katson kiveen ikuiseen.
Menneet ovat ajat jolloin riemuitsin ja olin
iloinen. Nyt on jäljellä vain kylmät
kyyneleet ja viha lapsiin Aatamin. Viha ja
suru...
Minne ovat kadonneet petoni? Missä ovat
rakkaat lapseni? Vihaan tätä kuollutta
metsää, vain tyhjää ihmisen jäljiltä...
Espírito do Lamento
Você me vê na névoa por um instante, eu olho
para a escuridão. Triste, esquecido e sozinho
há séculos. Eu vi os trolls e seu
poder destruído. Eu vi o homem
destruir meu reino. Mortos, lamentam
as árvores da minha floresta em sua raiva.
Por um momento, sento na musgo cantando a maior
tristeza e olho para a pedra eterna.
Os tempos em que eu me alegrava e era
feliz já se foram. Agora só restam lágrimas
frias e ódio pelos filhos de Adão. Ódio e
tristeza...
Onde foram parar meus monstros? Onde estão
meus amados filhos? Eu odeio esta floresta morta,
sólo o vazio deixado pelos humanos...