Kansalaispoliisi
Kadonnutta unelmaa etsin lasin takaa:
ei näy ikimetsää, vaan paskaista taajamaa.
Takaa kaihtimen ulos katselen:
siellä ketjut roikkuu housuissa jokaisen.
Kenen luvalla sinä täällä kävelet,
pitkin katuja eespäin matelet?
Puhu, äläkä enää lässytä!
Kohta räkä valuu ja jotain perästä.
Otan vaaka-asennon edessä television:
on aika tietokilvan ja rahapalkinnon.
Suu vaahdossa huutaa tyttö mekossa:
"Kuinka monta kirjainta on ei-sanassa?"
Nainen ruudussa sitten tiukkaa minulta:
"Mitä keittiössäsi ehdit kokata
kymmenessä sekunnissa?"
Siinä ajassa minä ehdin vain kirota.
En näe suurta valoa.
En sitä elämän paloa.
Ei periaatetta jaloa,
vaan vituttaa niin, ettei veri kierrä.
Sitä vihan määrää tiedä ei kukaan,
minkä joudun kätkemään.
Täältä en saa ainuttakaan mukaan.
Joudun yksin lähtemään.
Vaikka kuinka yritän ja häärään,
aikaan saa en parempaa.
Vaikka luulin, että täällä määrään,
en silti mistään päättää saa.
Aika ohi meni sen kolmen kuutosen:
satayksitoista uusi luku on petojen.
Kuori ihmisen, ruho sika-eläimen,
on mulla kanan muisti ja nälkä hevosen.
En löydä sisältäni porttia
En elämän valttikorttia
Sillä olen sitä toista sorttia
Vituttaa niin, ettei veri kierrä
Polícia Cidadã
Buscando um sonho perdido atrás do vidro:
não vejo a floresta eterna, só a cidade podre.
Olho pela cortina pra fora:
aqui as correntes pendem das calças de cada um.
Com a permissão de quem você anda aqui,
pelas ruas você rasteja sem fim?
Fala, não fica só enrolando!
Logo vai escorrer um ranho e algo mais.
Assumo a posição deitado na frente da TV:
é hora do quiz e do prêmio em dinheiro.
A boca cheia de espuma grita a menina no vestido:
"Quantas letras tem na palavra não?"
A mulher na tela então me pergunta:
"O que você conseguiu cozinhar na sua cozinha
em dez segundos?"
Nesse tempo eu só consigo xingar.
Não vejo uma grande luz.
Não sinto a chama da vida.
Não há um princípio nobre,
mas me irrita tanto que o sangue não circula.
Ninguém sabe a quantidade de ódio
que sou obrigado a esconder.
Daqui não levo nada comigo.
Vou ter que sair sozinho.
Por mais que eu tente e me agite,
não consigo fazer nada melhor.
Embora eu achasse que aqui eu mandava,
não consigo decidir nada.
O tempo passou desde aqueles trinta e seis:
cento e um é um novo número de monstros.
A casca humana, o corpo de um animal porco,
minha memória é de galinha e a fome é de cavalo.
Não encontro dentro de mim a porta
Nem o trunfo da vida
Pois sou desse outro tipo
Irrita tanto que o sangue não circula.
Composição: Timo Rautiainen, Jarkko Martikainen, Tuomo Valtonen