Pingviinit
Hän kasvonsa kaipuulla kaunisti
Peilinsä pinnalle haaveita piirsi
Hän rakkauden rippeitä sielustaan etsi
Ja tyhjyyden rinnassaan tunsi
Se tuijotti peilistä hiljaisin silmin
Hyönteisten siivin se huoneessa lensi
Tuo vangittu kohteeton kaipuu
Hän sielunsa raapaisi tuskaiseen liekkiin
Kaupungin kierteisiin taakkoineen lähti
Ruumiinsa rikkaille lohduksi myi
Vain muutaman joutavan kolikon
Hän työstänsä palkaksi pyysi
Hän haaveisiin haihtui
Ja pingviinit hilpeinä ainaista salsaansa keinuivat
Kuumassa mustassa yössä
Rakkauden työläiset vanhoille vitseille nauroivat
Huulillaan trooppista taikaa
Hän haaveili pohjoisen tyhjistä tienoista
Taivaista vieraiden maiden
Hän harhaili paikasta toiseen
Toisesta syliin muukalaisen
Joka viimeistä yötään juhli taas
Kauan ja hartaasti huomista karkuun
Hampaissa narskui karvas viini
Taas kerran viimeisen kerran
Maailman partaalla Antarktis vartoi
Pinguins
Ela embelezou seu rosto com saudade
Desenhou sonhos na superfície do espelho
Ela buscava os restos do amor em sua alma
E sentia o vazio em seu peito
Ele a encarava do espelho com olhos silenciosos
Com asas de insetos, voava pela sala
Aquela ânsia aprisionada sem destino
Ela arranhou sua alma em chamas dolorosas
Partiu para os labirintos da cidade com suas cargas
Vendeu seu corpo por consolo aos ricos
Por apenas algumas moedas insignificantes
Ela pedia como pagamento por seu trabalho
Ela se dissipou em sonhos
E os pinguins, alegres, balançavam sua salsa eterna
Na quente noite negra
Os trabalhadores do amor riam de velhas piadas
Com magia tropical em seus lábios
Ela sonhava com os vazios do norte
Com os céus de terras estrangeiras
Ela vagava de um lugar a outro
Nos braços de um estranho
Que celebrava sua última noite novamente
Longa e intensamente fugindo do amanhã
O vinho amargo rangia entre os dentes
Mais uma vez, pela última vez
Na beira do mundo, a Antártida aguardava