Hurmeisten Hankien Vaeltaja
Päivä hukkuu talven kuuraan
Yksinäinen vaeltaja huokaa
matka ei kai pääty koskaan
kotiin liekkö saapuu milloinkaan
Jäinen lampi ohitseen valuu
harmaa metsä ympärillä kuiskii
Miekan kahvaa kylmä käsi halaa
Joku heistä ei ehkä vielä kuollutkaan
Hurmeinen niitty takanaan
huudot vaienneet veren virtaan
unohdettu on ystävät ja kaikki ne valheet
joita kerran kuunnella sai
Ristin varjoon langennut ylpeys
kattilassaan ylitse kiehui
Aseisiin tarttui se kansa
joka murheissa vaelsi ja valheissa kylpi
Ainoana hän hengittää
voittajana verissänsä kotiin palaa
ylitse valkeiden niittyjen ja jäiden
Järvimaan joka on kiitoksen velkaa
Mutta sanomansa lumeen kaivaa
kylmä talvi pahin vastustajistaan
silmät katsoen uuteen aamuun
hän lipuu saleihin jumalten hiljaa
Hyinen on talviyö
eikä kukaan tietää saa
että kukka kukkii taas
Kauan unohdetun isänmaan
O Viajante das Neves
O dia se perde no frio do inverno
Um solitário viajante suspira
A jornada nunca parece ter fim
Chegará em casa algum dia?
Um lago congelado flui ao seu lado
A floresta cinza ao redor sussurra
Uma mão fria abraça o cabo da espada
Alguém entre eles talvez ainda não tenha morrido
O campo ensanguentado atrás de si
Os gritos silenciaram no fluxo do sangue
Esqueceu-se dos amigos e de todas as mentiras
Que um dia pôde ouvir
A orgulho caído na sombra da cruz
Fervia em sua panela
O povo agarrou suas armas
Que vagava na tristeza e se banhava em mentiras
Sozinho, ele respira
Como um vencedor, retorna para casa em seu próprio sangue
Sobre os campos brancos e os gelos
Na terra dos lagos que deve gratidão
Mas escava na neve o que tem a dizer
O frio inverno, o pior de seus inimigos
Com os olhos voltados para uma nova manhã
Ele desliza silenciosamente para os salões dos deuses
A noite de inverno é gélida
E ninguém pode saber
Que a flor floresce novamente
Na pátria há muito esquecida