Ikuisesti, Kalpeina Kuoleman Muistoina
Yön vaelluksella läpi hämärämetsäin tuuli kylmyyden ja talven myrskyää yli meidän
jotka ratsastaen tulivat murskaamaan elämän ilossa ja valossa.
He, jotka ovat kuolemattomia.
Ikuiseen elämään suotuja kuten mekin, yksi synkkä myrsky Hänen liekistään.
Me olemme Hänen pahuutensa sieluja, musta viikate niittäen elämän ilossa ja valossa.
Kuin kylmyys ja talvi yli Suomen, me saavuimme pois menneestä,
ajasta jonne meidän on kaipuu sillä sieltä sikiää ikuinen kuolema, tuhansien vuosien kunnian auer.
Meidän valtakuntamme...
Me palaamme hallitsemaan korkeimmalla ja suurimmalla mahdilla, Hänen poikinaan, kuninkaina.
Pohjolan istuimilla.
Te, kuolemaan kahlitut joiden joukossa kerran kuljimme.
Teidän verenne on virtaava!
Heikon rotunne häpäisemille maille nousee tuli, Hänen liekkinsä mustana roihuten.
Liekit nielevät kotinne, elämänkylistä tuhkakyliä...
Me ratsastamme yli Kuolemananne.
Tuomiopäivän monumentteina ruumiinne, luina tuhkan mustaamina,
ovat kunnian muistoja vuosituhansia kylmässä, talven tuulissa valittaen keihäiden painona.
Me katsomme oli mennessämme, yli korpitantereiden ratsastuksen, polkuja joita Kuolemanne koristaa,
polkuja joita nyt vain suru kulkee muistojemme ilossa.
Niiden varsille elämänhyljänneet luunne ovat kerätyt.
Ikuisesti, kalpeina kuoleman muistoina.
Eternamente, Pálidos como Lembranças da Morte
Na caminhada da noite através das florestas sombrias, o vento traz o frio e a tempestade do inverno sobre nós
que vieram montados para esmagar a vida na alegria e na luz.
Eles, que são imortais.
Concedidos à vida eterna como nós, uma tempestade sombria de Suas chamas.
Nós somos as almas de Sua maldade, a foice negra ceifando a vida na alegria e na luz.
Como o frio e o inverno sobre a Finlândia, chegamos do passado,
num tempo que ansiamos, pois dele brota a morte eterna, a névoa da glória de milênios.
Nosso reino...
Voltaremos a reinar com o poder supremo e grandioso, como Seus filhos, como reis.
Nos tronos do Norte.
Vocês, condenados à morte entre os quais uma vez caminhamos.
Seu sangue vai fluir!
Para as terras desonradas pela sua fraca linhagem, o fogo se ergue, Sua chama ardendo em negro.
As chamas consomem seu lar, das aldeias da vida a vilas de cinzas...
Nós cavalgamos sobre Sua Morte.
Como monumentos do Dia do Juízo, seus corpos, ossos carbonizados,
são memórias de honra por milênios, lamentando sob o peso das lanças no frio, nos ventos do inverno.
Olhamos para o que foi ao passarmos, sobre os campos de pântano, os caminhos que Sua Morte enfeita,
caminhos que agora apenas a tristeza percorre na alegria de nossas memórias.
Nos seus lados, os ossos abandonados pela vida estão reunidos.
Eternamente, pálidos como lembranças da morte.