Kun Synkkä Ikuisuus Avautuu
Öinen metsä hukkuu peittyen
hiirenhiljaa lumeen kalpeaan,
talvihuntuun surunvalkeaan.
Yö on synkkä yllä kaikkien.
Ja päivä jokainen jää alle Pimeyden
yhtä varmasti kuin päivä eilinen.
Haudassani en kaipaa kasvoja,
riippuvuutta, elämisen vaivoja.
Maasta tullut mutta maaksi tule en.
Kuten kuukin öisin yksin reitillään,
sadat jäljet, aamu jäljillään,
huomeniltaan silti häviten.
Hirtin ajan käsivarteen,
ajan virran törmän parteen,
ihmistuskan, ihmisyyden,
kaiken sen mitättömyyden..
Kun katsot kuuta silminesi,
tiedä että katson takaisin,
tunkeutuen sydämeesi,
tuoden kauhun kyynelin.
Uma Eternidade Sombria se Abre
A floresta noturna se perde, coberta
silenciosamente pela neve pálida,
um manto de inverno, um luto branco.
A noite é sombria sobre todos.
E cada dia fica sob a Escuridão
tão certo quanto o dia de ontem.
No meu caixão, não sinto falta de rostos,
dependências, as dores de viver.
Vindo da terra, mas não voltarei a ser terra.
Como a lua que à noite viaja sozinha,
hundidos rastros, a manhã atrás de si,
mas ainda assim desaparecendo até a noite.
Enforquei no braço do tempo,
na beira da corrente do tempo,
a angústia humana, a humanidade,
toda essa insignificância...
Quando olhas para a lua com seus olhos,
sabe que estou olhando de volta,
penetrando em seu coração,
trazendo o terror com lágrimas.