Talventuoja
Kristus kuuluu historiaan,
ei nykyaikaan, -paikkaan,
tänne Pohjolaan,
kristittyjen hautaan,
julmaan, ajattomaan.
Istuin rannan tuntumassa
yön sineen hukkuen,
kalmankalpeassa loisteessa,
yhä ajatukseni kuolemaa tutkien.
Takanani vanhan tammen oksa narahtaa,
yötuulen sylkiessä sen painoa surkeaa.
Ja päästä tuntien aamunkoitto kavahtaa
hirteen vedetyn kristityn kuolemaa.
Kylmyys odotti nälkäänsä,
saaden hetken hurmion.
Ihmislihan kuolonkankeus
toi sen luokse nautinnon,
riistäessään, raataessaan
elämän ulos ihmisestä...
Ryöstäessään, raiskatessaan
vei liekin, toivon elämästä.
Talven myötä tuon uuden kylmyyden
joka vihaa ja vainoaa.
Kylmyys perinnöstä Helvetin,
joka raivaa ja raivoaa.
Suunnattoman inhon uumenista,
nousee Pimeys julmuuteen.
Silti odotin aamun saapumista
ja syljin heidän kasvoilleen.
Ventania de Inverno
Cristo pertence à história,
enão ao presente, -lugar,
este canto do Norte,
no túmulo dos cristãos,
cruel, atemporal.
Sentei à beira da praia
mergulhando no azul da noite,
ao brilho pálido da morte,
minha mente ainda explorando a morte.
Atrás de mim, um galho de carvalho velho estala,
com o vento da noite pesando sua dor.
E ao sentir a aurora se aproximar,
me assusta a morte do cristão enforcado.
O frio esperava sua fome,
trazendo um momento de êxtase.
A rigidez da carne humana
trouxe prazer a ele,
arrancando, trabalhando
a vida de dentro do homem...
Roubando, estuprando
levou a chama, a esperança da vida.
Com o inverno vem esse novo frio
que odeia e persegue.
O frio herdado do Inferno,
que limpa e enfurece.
Das profundezas de um desprezo imenso,
surge a Escuridão na crueldade.
Ainda assim, eu esperava a chegada da manhã
e cuspi em seus rostos.