Ikuisuuden Arvet
Hangessa jäljet veriset
metsään pimeään haihtuvat.
Kuin riivattu perään vaellan,
kun taivaan värit tummuvat.
Puiden pimeydessä äänet kärsivät kutsuvat,
ja minut lumeen voimalla paiskaavat.
Pimeys päälleni putoaa
ja mieleni pelko valtaa.
Pystynkö vastustamaan
tätä voimaa katalaa?
Mutta kun kylmä tuuli puhaltaa
tiedän kotona olevan.
Kuolleena herään maailmaan,
pimeään ja valtavaan.
Ruumistni kylmenevää
lumen valkeassa
halveksien tarkkailen.
Sekä jäähyväiset jätän.
Puiden latvoihin kohoan
ja ikuisuuteen häviän.
Ikuisuuden arvet
sielussani suolana kirvelee.
Livun hautojen taa pimeyteen,
jossa tuhannet sielut pakahtuvat
sammumattomaan suruunsa.
Ulvoen tuskaa ikiarpien,
vanki olen ikuisten surujen
holvien.
Cicatrizes da Eternidade
Nas marcas, sangrentas
se dissipam na floresta escura.
Como um possesso, sigo em frente,
quando as cores do céu escurecem.
Nas sombras das árvores, vozes sofridas chamam,
e me arremessam na neve com força.
A escuridão cai sobre mim
e o medo toma minha mente.
Consigo resistir
a essa força traiçoeira?
Mas quando o vento frio sopra,
sabendo que estou em casa.
Acordo morto para o mundo,
na escuridão e no imenso.
Meu corpo esfria
na brancura da neve
observando com desprezo.
E deixo minhas despedidas.
Subo até as copas das árvores
e desapareço na eternidade.
As cicatrizes da eternidade
queimando na minha alma como sal.
Deslizo para a escuridão além das sepulturas,
donde milhares de almas se sufocam
na sua dor interminável.
Uivando a dor das cicatrizes eternas,
sou prisioneiro das tristezas eternas
nos arcos.