Tuonelan Koivut
Hukun tämän tien tyhjyyteen
keskelle korkeiden talojen
jotka kohoavat taivaisiin
koteina Jumalan kuvien
jotka joivat nuoruuden lähteestä
jotka rakensivat onnelan
mut eivät löytäneet ihmistä sieltä
löysivät pitkän, piinallisen kuoleman
Vierii kyynel, vierii toinen, vierii
silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yötaivas pimeä
Tuonelan koivut, lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä
Tuntematonta maisemaa kuljen
teen matkaa toivoen
väsyneenä jään lepäämään
katveeseen Tuonelan koivujen
Sanoisit jotain, tekisit jotain
jotta herätä saisin
jotta Tuonen teiltä, sen vainioilta
saisin elämäni takaisin
Os Bétulas de Tuonela
Perco este caminho na solidão
no meio de prédios altos
que se erguem até o céu
como lares das imagens divinas
que beberam da fonte da juventude
que construíram a felicidade
mas não encontraram o ser humano lá
encontraram uma longa e dolorosa morte
Rola uma lágrima, rola outra, rola
água dos olhos após a água
dos peitos para as saias, das saias
para o rio e do rio para o lago
lago profundo como a mais sombria tristeza
preto como o céu noturno escuro
As bétulas de Tuonela, sem folhas
sussurram nossos dois nomes
Caminho por uma paisagem desconhecida
faço a viagem esperando
cansado, fico para descansar
na sombra das bétulas de Tuonela
Você diria algo, faria algo
para que eu pudesse acordar
para que das estradas de Tuonela, de seus campos
eu pudesse recuperar minha vida