Merimiehen vaimo
Hän ei voinut itselleen mitään
katkeruuden siemen sai itää
teki pesän rintaan jonnekin
Kun ei käynyt koskaan kouluja
teki sitten paljon lapsia
yhtä monta kuin varpaitaankin
Aina sydän lyyhistyi
kun lähdön hetki jälleen lähestyi
mutta heikot vain tunteitaan näyttää
Laitureilla heiluttaa
kaikki joiden osa on odottaa
Laiva miestä vei, ja vaahtopäät
kauas täältä pois ja lämpimään
Vaimo jäi ja kaitsi lapsiaan
vuodet kasvoihin söi polkujaan
Hän ei aina ollut tällainen
vihainen ja vanhanaikainen
enää puhuu yksin seinille
Ristipistotaulut tuijottaa
kun hän selaa postikorttejaan
lapset eivät koskaan vieraile
Vaikka rannalle taas jää
se pyhä viha rintaa lämmittää
Miten siitä vuodet menneet onkaan
kun laiturille lapset vei
ja laiva tuli, mies tullutkaan ei
Seurahuoneella
kirkkaansinisessä mekossaan
laittanut tunnin hiuksiaan on
ullakkohuoneessaan
Mies kauan katsoo
luokse kävelee ja pyytää tanssimaan
sanoo että illan jokaisen tanssin
hän vain yksin saa
Poskin punaisin hän puistaa päätään
joka sanan painaa mieleensä
on empiväinen
mies taas vahva, päättäväinen
ottaa mitä huvittaa
ja nyt hän tytön haluaa
Elämä on laulun haaveunta
merten prinssi ja valtakunta
Orkesteri soittaa
viulu ei voi enää kauniimmin vaieta
Ottein lujin mies tanssittaa
huolehtii, eikä päästä koskaan
Käsissä on vielä voima, tunto
vanhuus kaukainen sairaus outo
A Esposa do Marinheiro
Ela não podia fazer nada por si mesma
semente de amargura começou a brotar
fez um ninho no peito em algum lugar
Como nunca foi à escola
então teve muitos filhos
quantos quanto os dedos dos pés
Sempre o coração se apertava
quando o momento da partida se aproximava
mas os fracos só mostram seus sentimentos
Nos cais balança
todos aqueles cuja parte é esperar
O navio levou o homem, e as ondas
longe daqui e para o calor
A esposa ficou e cuidou dos filhos
os anos consumiram seu caminho no rosto
Ela não foi sempre assim
irritada e antiquada
agora fala sozinha com as paredes
Os quadros de ponto cruz a encaram
quando ela folheia seus cartões postais
as crianças nunca a visitam
Embora na praia ela ainda fique
essa santa raiva aquece o peito
Como os anos passaram
quando levou as crianças ao cais
e o navio veio, mas o homem não voltou
Na sala de festas
com seu vestido azul brilhante
passou uma hora arrumando o cabelo
no seu quarto no sótão
O homem a observa por muito tempo
se aproxima e pede para dançar
diz que em cada dança da noite
ele só pode dançar sozinho
Com as bochechas mais vermelhas, ela balança a cabeça
cada palavra grava na memória
é hesitante
o homem é forte, decidido
toma o que lhe apetece
e agora ele quer a menina
A vida é um sonho de canção
príncipe dos mares e reino
A orquestra toca
o violino não pode mais silenciar de forma mais bela
Com as mãos firmes, o homem a faz dançar
cuida dela, e nunca a solta
Ainda há força, sensação nas mãos
velhice é uma doença estranha e distante
Composição: Paula Vesala, Th!Nk-!Nk