Leskiäidin tyttäret
Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.
Kaikki onkin kynnetty turhaan.
Luulin, että kuolisin tänne.
Vaikein onkin vielä jatkaa.
Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin -
tämän kaiken loppuun vien,
ja se olkoon lohtuni viimeinen.
Vaiettu oikeus:
otit armosi itse.
Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.
Kivi kasvoi mun rintaan.
Hauta on jo luotu umpeen.
Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen
tänne on pakko palata,
kaikki näyttää pienemmältä
ja koivusta keinu puuttuu.
Päästä lähtemään,
auta lentämään,
vielä menisin taivaan taakse
ja kauas sinne jään.
Pihlajat on paikoillaan.
Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni
kauas pois niiden luo
- on myöhäistä pyytää niin.
On myöhäistä pyytää niin.
Jotenkin ovat silmätkin
vanhat jo aikaisin.
Joku muka pimeään kietoutuu,
tahtoisi varjoihin;
minä vaihtaisin kaiken pois,
raskas on kivi kantaa.
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa.
Filhas da Mãe Viúva
Pelo campo, os pássaros ainda se movem em silêncio.
Tudo foi arado em vão.
Achei que morreria aqui.
O mais difícil é ainda continuar.
Eu acabaria perdendo, se agora desistisse -
levarei tudo isso até o fim,
e que isso seja meu último consolo.
Direito silenciado:
tomaste a tua graça para ti.
Saiba que nunca contei nada. Jamais.
Uma pedra cresceu no meu peito.
A sepultura já foi selada.
E agora, quando depois da eternidade
é preciso voltar aqui,
tudo parece menor
e falta o balanço do birch.
Deixe-me ir,
ajude-me a voar,
quero ir além do céu
e lá longe eu ficarei.
As sorveiras estão no lugar.
Pela janela, olhei as estrelas e esperei poder ir
longe para junto delas
- é tarde demais para pedir assim.
É tarde demais para pedir assim.
De alguma forma, os olhos também
já estão velhos cedo.
Alguém se envolve na escuridão,
quer se esconder nas sombras;
eu trocaria tudo,
pesada é a pedra a carregar.
As águas rasas falariam de manhã,
como a terra é bonita.