Jukolan Talossa
Pystymetsä ja honkien humina,
vain jumalan selkä on sinne päin
Muistot menneiden talvien lumina,
ja totuus ja toiveet ristikkäin
Mökki on harva mutta ei valittu
ja hirsien lomasta loistaa kuu
Heitä ei hellitty, ei halittu -
tapa vanha josta vain vahvistuu
Kovat on kädet ja kova on pää
ja kova on vastus uuteen
Aamusta iltaan, vuodesta toiseen,
ajasta ikuisuuteen
Karhuja kaatuu ja miehiä maatuu
kun kivistä legendaa luodaan
Elämän tuoppi on tyhjillään
kun jukolan talossa juodaan
Veljet ei vastanneet, ei kysyneet
oli onnellinen tai onneton
Täällä on miehet vaiti pysyneet
niin kauan kuin miehiä ollut on
Leipä ja puukko ne pitää taisi
miehen pystyssä aikoinaan
Vielä kun jostain naisen saisi
kohta jo täyttäisi tämän maan
Lunta ja jäätä ja pellavapäätä
saunan takana sätkii
Totta se on että elämä lyö
mutta kyllä ne pojatkin mätkii
Karhuja kaatuu...
Na Casa de Jukola
Floresta densa e o sussurro dos pinheiros,
só as costas de Deus estão pra lá.
Lembranças das neves de invernos passados,
e a verdade e os desejos se entrelaçam.
A cabana é escassa, mas não escolhida,
e entre as tábuas brilha a lua.
Eles não foram acariciados, não foram abençoados -
esse velho jeito só se fortalece.
As mãos são duras e a cabeça é firme
e a resistência é forte para o novo.
De manhã à noite, de ano em ano,
do tempo à eternidade.
Ursos caem e homens se vão
durante a criação de uma lenda de pedra.
A caneca da vida está vazia
durante a bebedeira na casa de Jukola.
Os irmãos não responderam, não perguntaram,
se eram felizes ou infelizes.
Aqui os homens permaneceram em silêncio
tanto tempo quanto homens houveram.
Pão e faca são o que sustentam
o homem em pé, outrora.
Ainda que conseguisse uma mulher de algum lugar,
logo já preencheria esta terra.
Neve e gelo e um cabelo de linho
dançam atrás da sauna.
É verdade que a vida bate,
mas os rapazes também revidam.
Ursos caem...