Pommitus
Katselevat taivaalle, tulee pommikonelaivue.
Matalalla auringossa välkkyen.
Irrottaa pomminsa, puolentoista sataa.
Jotka kiiltävät kauniisti, sirosti suuntaansa etsien.
Pudoten ensin hitaasti, sitten nopeammin.
Lopulta näkymättömiin häviten.
Kun maa alkaa tärähdellä, hypähdellä, keinua.
Sydän jättää väliin pari iskua.
Murskaavat paineaallot humahtelevat.
Repien edestään kaiken irtoavan.
Hetkittäin maa tuntuu alta katoavan.
Toisinaan hypähtäen ylös.
Lyöden vasten rintaa ja kasvoja.
Savu, tomu ja lumi peittävät tienoon verhoon sakeaan.
Joka pakkaspäivän auringossa saa hohteen luonnottoman.
Kuuluu voihkaisuja, heikkeneviä avunhuutoja.
Tulee uusi laivue ja pommit irtoavat.
Avuttomana, liikkumatta kohtaloonsa katsoen.
Makaa hiljaa paikallaan, vaikka kovin pelottaa.
Työntää naamansa mustaan kitkerään tantereeseen.
Tuntee kuoleman lähestyvän, kuin painajaisessa sitä odottaa.
Yrittää tiukemmin tarrautua maahan, painerenkaiden ristiaallokossa.
Kun toiset olkansa yli ylös vilkuillen, epätoivoisesti etsivät suojaa.
Alla on joku, päälle putoaa joku.
Velttona, verta valuvana, räjähdysten riepottelemana.
Sirpaleiden silpomana.
Taas tulee uusi laivue ja pudottaa pomminsa.
Kiviä puita ja miesten kappaleita, ympärille maahan sataa.
Vaipuu hiljaa vainajien viereen, vääntäytyy veristen vaatteiden väliin.
Mahdollisimman syvälle.
Ei tulevaisuutta, vain tämä hetki…
Pommitus
Olhando para o céu, vem a esquadrilha de bombardeiros.
Brilhando sob o sol baixo.
Soltando suas bombas, a cento e cinquenta.
Que brilham lindamente, buscando seu alvo com graça.
Caindo primeiro devagar, depois mais rápido.
Finalmente desaparecendo na invisibilidade.
Quando a terra começa a tremer, a pular, a balançar.
O coração perde algumas batidas.
Ondas de pressão esmagadoras rugem.
Destruindo tudo que está à sua frente.
Às vezes a terra parece desaparecer sob os pés.
Outras vezes, salta para cima.
Batendo contra o peito e o rosto.
Fumaça, poeira e neve cobrem a área com um manto denso.
Que sob o sol de um dia gelado brilha de forma antinatural.
Ouvem-se gemidos, gritos de socorro que vão se apagando.
Vem uma nova esquadrilha e as bombas são soltas.
Desamparado, imóvel, olhando para seu destino.
Deitado quieto, embora com muito medo.
Empurrando o rosto contra o solo amargo e negro.
Sentindo a morte se aproximar, como se a esperasse em um pesadelo.
Tentando se agarrar mais firme ao chão, na turbulência das ondas de pressão.
Enquanto outros olham por cima dos ombros, desesperadamente buscando abrigo.
Abaixo, alguém está, e algo cai sobre eles.
Mole, sangrando, sendo sacudido pelas explosões.
Desmembrado pelos estilhaços.
Mais uma vez vem uma nova esquadrilha e solta suas bombas.
Pedras, pedaços de árvores e homens, caindo ao redor.
Desce silenciosamente ao lado dos mortos, se contorcendo entre as roupas ensanguentadas.
O mais fundo possível.
Não há futuro, apenas este momento…