Suuri Suomen Kansa
Alku:
Surumielin suomen äiti itki:
" kussa kuljet armas kuopukseni,
Missä viivyt viisas väinämöinen?
Emos vanhan auttajaksi astu,
Joudu päästäjäksi päivän uuden,
Sekä päivän jotta kuuhutkullan!"
Säe i:
Silloin säälitellen väinö vanha,
Joka paltehelta auerpilven
Kohtaloita suomen kansan katsoi,
Katsoi kyynelsilmin, murhemielin,
Taivahalta tähtimiekan tempas,
Kalevaisten vanhan väkikalvan
Jonka sinne oli heittänynnä
Ja hän maahan valosäilän viskas,
Halki taivon, puhki pilvilöiden,
Läpi jättitammen taajan latvan.
Säe ii:
Lailla leimauksen miekka lensi,
Vaipui kalpa ukon vaajan lailla,
Tiensä leikkas läpi tammen lehväin,
Syvään päätä myöten maahan syöksi.
Näki kansa liekin leimahtavan,
Tuikahtavan oudon tulikielen
Ilman öisen, ikisynkän halki;
Kaikki tuota katsomahan riensi,
Kuunko keträ oli kirvonnunna,
Vaiko lentänynnä taivon tähti,
Väliosa:
Saapui vihdoin sinne ukko utra,
Itse virokannas karjalainen,
Joka syrjäisessä sydänmaassa
Eli yksin salon saunassansa,
Eli muinaisissa muisteloissa,
Maahan kumartui ja sormin kulki
Kahvan kaunehia tunnustellen,
Tunsi ilmarisen ihmemiekan,
Tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet,
Tunsi väinön vanhat taikamerkit.
Säe iv:
Äänetönnä seisoi suomen kansa,
Lauloi suvantolan sankareista,
Kosijoista kuulun pohjan neien,
Lauloi väinämöisen voimatöistä,
Sampo-matkasta ja louhen maasta.
Hymyhuulin noita kansa kuuli,
Nauroi nuoret ahdin leikkilöille,
Väinön lausehille vanhat nyökkäs,
Itki neiet nuoret kullervoista,
Poiat surkutteli ainon surmaa.
Bridge:
Kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä,
Kuinka ennen täällä suuret laulut
Raikui suusta suurten sankareiden,
Kuinka ennen täällä suuret miekat
Säihkyi säkeneitä suurten töiden,
Kuinka yksi, suuri suomen manner
Kantoi yhtä, suurta suomen kansaa
Silloin kansa kysyi kaihomielin:
" miksi ennen kaikk' ol' onnellista,
Miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?"
Kerto i:
Ukon kertomata kuunnellessa
Syttyi sydämissä aatos uusi,
Syttyi niinkuin kulo kankahalla:
Ensin hiljaa, ritisten se hiipi,
Kanervissa kiemuroiden kulki,
Kunnes löysi kuusen kunnahalta,
Johon roihahti ja taivahalle
Kauvas kansan pyhän tahdon kantoi:
" taitettava onpi tammi suuri,
Kauhu kaadettava suomen niemen!"
Kerto ii:
Urhon huudon väinämöinen kuuli,
Ja hän riemastui ja rinnassansa
Syttyi toivon säde, kerran vielä
Päästä ahojansa astumahan,
Soutamahan suomen suvannoita.
Ja hän lauloi uuden ilmapurren,
Emäpuuksi taivon kaaren taittoi,
Kokan kultas aamun purppuralla,
Valmis lähtemähän ollaksensa,
Konsa kajahtaisi kutsu kansan
O Grande Povo Finlandês
Alvo:
Com tristeza, a mãe da Finlândia chorou:
"Onde você vai, meu querido filho,
Onde está você, sábio Väinämöinen?
Venha, ajude a velha mãe,
Apresse-se, traga um novo dia,
E que o dia brilhe como a luz da lua!"
Estrofe i:
Então, com compaixão, o velho Väinö,
Que da nuvem de neblina
Observou os destinos do povo finlandês,
Olhou com olhos marejados, coração triste,
Do céu, puxou a espada das estrelas,
A antiga lâmina dos Kalevalas
Que ali havia sido lançada
E ele lançou a espada de luz na terra,
Atravessando o céu, rompendo as nuvens,
Pela copa da grande árvore.
Estrofe ii:
Como um raio, a espada voou,
Caiu como uma lâmina de um velho guerreiro,
Cortou seu caminho através das folhas da árvore,
Profundamente, mergulhou na terra.
O povo viu a chama estourando,
Um estranho fogo piscando
Pelo céu noturno, sombrio e eterno;
Todos correram para ver isso,
Se a lua tinha se soltado,
Ou se uma estrela do céu tinha voado,
Interlúdio:
Finalmente, chegou lá o velho sábio,
O próprio karjalainen,
Que nas terras remotas
Vivia sozinho em sua cabana,
Vivendo em antigas memórias,
Abaixou-se na terra e passou os dedos
Sentindo a beleza do cabo,
Reconheceu a espada mágica de Ilmarinen,
Reconheceu os livros, reconheceu os ouros, as pérolas,
Reconheceu os antigos símbolos mágicos de Väinö.
Estrofe iv:
Em silêncio, o povo finlandês ficou,
Cantou sobre os heróis do lago,
Sobre os pretendentes da famosa donzela do norte,
Cantou sobre os feitos de Väinämöinen,
Sobre a jornada do Sampo e a terra de Louhi.
Com sorrisos, o povo ouviu,
Os jovens riram das brincadeiras,
Os velhos assentiram às palavras de Väinö,
As jovens choraram pelos amores perdidos,
Os meninos lamentaram a morte de Ainon.
Ponte:
Como tudo era diferente aqui antes,
Como antes grandes canções
Ecoavam da boca dos grandes heróis,
Como antes grandes espadas
Brilhavam com os feitos grandiosos,
Como uma, grande terra finlandesa
Carregava um só, grande povo finlandês.
Então o povo perguntou com saudade:
"Por que antes tudo era feliz,
Por que antigamente tudo era mais bonito?"
Refrão i:
Ao ouvir as histórias do velho,
Uma nova ideia acendeu nos corações,
Acendeu como fogo na floresta:
Primeiro, silenciosamente, foi se arrastando,
Caminhando entre as urzes,
Até encontrar o pinheiro na colina,
Onde explodiu e levou ao céu
Longe, a sagrada vontade do povo:
"É preciso derrubar a grande árvore,
É preciso derrubar a península da Finlândia!"
Refrão ii:
O grito do herói foi ouvido por Väinämöinen,
E ele se alegrou e em seu peito
Acendeu um raio de esperança, mais uma vez
Para pisar em suas terras,
Remar pelos lagos da Finlândia.
E ele cantou uma nova canção de barco,
Fez do arco do céu sua âncora,
Com a proa dourada na púrpura da manhã,
Pronto para partir,
Quando o chamado do povo ecoasse.