Rekviemi
Ilman pelkoa, ahdistusta, haikeutta viimeisen hetkenne huulilla
Lasken julman maan kouriin sen kalleimman, josta jättänyt on jo tuo tuska
Kalmankalpeat kasvot ja kämmenet,
Kylmät silmät ja suun multaa tulvillaan
Yllenne korotan, näytille kannan,
Julkeuden kuvalle jalustan rakennan
Eteeni olen tehnyt, en hyväkseni
En tarpeisiini antanut, vaan viedäkseni väärään
Kädestä vienyt siitä, mihin ruumiin hylkäsin
Nähdäkseni siunaustesi määrään
Ja katso, alttarillasi on paskaa, jota juhlaväen kämmen hapuilee,
Hieroo suuhunsa ja kasvaa uskoaaman sen ansaituksi osakseen
Ja katso, alttarillasi on paskaa, jota juhlaväen kämmen hivelee,
Tahtoo viinin maun siinä maistaa, muovata sen kuvakseen
Ylpeydestä olen tullut, ylpeydessä langennut
Täyttymykseen, mielitautiin, ylväydestä poikennut
Requiem
Sem medo, angústia, tristeza nos últimos momentos em seus lábios
Eu conto a cruel terra nas garras do que é mais precioso, do qual essa dor já se despediu
Rostos pálidos como a morte e mãos,
Olhos frios e boca cheia de terra
A vocês eu elevo, à vista trago,
Para a imagem da ousadia, uma base eu construo
Diante de mim eu fiz, não para mim
Não dei para minhas necessidades, mas para levar ao erro
Tirei pela mão do que abandonei o corpo
Para ver a quantidade de suas bênçãos
E olha, no seu altar há merda, que a mão da multidão tateia,
Esfrega na boca e cresce a fé de que merece isso
E olha, no seu altar há merda, que a mão da multidão acaricia,
Quer sentir o gosto do vinho, moldar isso à sua imagem
Por orgulho eu vim, no orgulho eu caí
Na plenitude, na obsessão, do orgulho eu me desviei