Haudalla
Askeesin ruoska pieksee, piiska sivaltaa
Ihminen itkee tuskaa itse itsellensä tuottamaa
ja nauraa ja kääntää veistä haavassaan
ja palvoo päämäärää itsestä irrallaan
Mielitauti riivaa lahjan kantajaa,
kun käärme lapsen, elämien pois Eedenistä johdattaa
Kuoreen ihmisen luo, valon tuo ja vapahtaa
Lihaan sielun sytyttää ja täyttää tiedollaan
Kyky vaatii päästä tulkintoja tutkimaan
ja merkityksen löytää, nähdä, saada sointumaan
Valolta ei suojaan salli kääntää kasvojaan,
kun aika viimein aidon harmonian paljastaa
Tunsinko surua, kun saavuin hänen haudalleen
ja muistin kuolemansa käsistäni alkaneen?
Tunsinko sääliä, kun katsoin hänen kasvoilleen
haaskattua hedelmää, näin siemeneni kuivuneen?
Tunsinko vihaakaan, kun savuin hänen haudalleen?
Tunsinko riemua, kun katsoin hänen kasvoilleen?
Ikään kuin hymyillen vain valvoin raatoaan
ja tunsin sielutonta täyttymystä, seesteistä kuolemaa...
Caminho da Morte
A chicotada do destino fere, a vara golpeia
O homem chora a dor que ele mesmo causou
E ri enquanto enfia a faca na própria ferida
E adora um objetivo que está fora de si
A obsessão atormenta quem carrega o presente,
Quando a serpente leva a criança, tirando-a do Éden
Para o corpo humano, traz luz e liberta
Incendeia a alma e a preenche com seu saber
A habilidade exige que se busquem interpretações
E encontrar significado, ver, fazer ressoar
A luz não permite que se vire o rosto para o lado,
Quando o tempo finalmente revela a verdadeira harmonia
Senti tristeza ao chegar ao seu túmulo
E lembrei que sua morte começou em minhas mãos?
Senti pena ao olhar para seu rosto
Fruto desperdiçado, vi minha semente murcha?
Senti até raiva ao fumar em seu túmulo?
Senti alegria ao olhar para seu rosto?
Como se sorrindo, apenas vigiasse seu cadáver
E sentisse um preenchimento sem alma, uma morte serena...