Iäti Vihassa Ja Kunniassa
Illan valjetessa valvoin aikaa ja sen alaisuutta
Ihmisyyden ihanteita, ajatuksia, aatteita
Vuorokauden, viikon, vuoden yhä seisoin suojassani
Turhamaisuuttansa tutkin laeistansa loitonneena
Tuhkasta ja tyhjyydestä ihmisyyden näin nousevan
Raihnaisena rauniona ajan hampaissa horjuen
Kärsien, kuolemaa tehden vastasyntynyt vapisi
Kylmenneessä kehdossansa haudankaipuuta huokuen
Synnyinseimellensä syljin, seipään survoin sydämeensä
Arvoinen ei elämänsä koskaan ollut kuvottava
Elon riistin elämästä, roudan haltuun sen hautasin
Saapuvan yön syleilyssä muistomerkkinsä mureni
Kauan olen odottanut koleassa kodossani
Haudan kylmyyteen hyljätyn unohduksiin uupumista
Muistonsa menehtymistä, rikkaruohoja vuoteellaan
Uuden ajan aloittaja, valon voittanut valtias
Ruosteen omat rauhan aurat tulit miekoiksi takomaan
Sarvipäinen sodan paimen, kristityn kuolon kylväjä
Heikon, raihnaisenkin rodun poltettuun maahan polkemaan
Paholaisen kasvonpiirteet ikuistettu isiemme
Muistissa ja maaperässä kaiverrettuna kallioon
Silmissämme yhä siintää kasvoillamme kuvastuen
Sotakutsu kunniassa Saatanan nimeen surmaamaan
Kauan olen odottanut siemeniä surman työni
Yllä kolean kirkkomaan painostava pimeys kasvaa
Tiedä, joka auraan tarttuu, miekkaan tuo mies on kaatuva!
Ihmisyyden irvikuvan, nyyhkivän nykyihmisen
Kahleista olen karannut, etääntynyt elämästään
Kauas kirkkaudesta kuljen näillä pimeillä poluilla
Siemenistä surman työni itää ikuinen kunnia
Kauan olen odottanut koleassa kodossani
Tekojeni temppelissä kristityn kansan kuolemaa
Painostava pimeys kasvaa Paholaisen poikain yllä
Raivossansa roihuamaan, julmuuden tekoon johtamaan
Ikuisuuden aattoiltaan asti kuljen kirkkokansan
Kaatuneiden koristamaa polunvartta pimeydessä
Kauhun kyyneleitä vuotaa seivästetty seimen lapsi
Lopun ajan loistaessa liekeissä kirkon kaatuvan
Na Raiva e na Honra
Quando a noite clareou, eu vigiei o tempo e sua submissão
Ideais da humanidade, pensamentos, crenças
Por dias, semanas, anos, ainda permaneci em meu abrigo
Examinando sua vaidade, afastado de suas leis
Do pó e do vazio, vi a humanidade ressurgir
Como uma ruína frágil, vacilando nas garras do tempo
Sofrendo, a recém-nascida tremia, enfrentando a morte
Suspirando por um túmulo em seu berço gelado
Eu cuspi em seu berço, cravando a lança em seu coração
Nunca foi digno, sua vida sempre foi repulsiva
Arranquei a vida dela, a enterrei sob a geada
No abraço da noite que se aproxima, seu monumento desmoronou
Há muito espero em meu lar frio
A exaustão de ser esquecido no frio do túmulo
A morte de suas memórias, ervas daninhas em sua cama
O iniciador de uma nova era, o soberano que venceu a luz
As aradas da paz, forjadas em espadas de ferrugem
O pastor da guerra com chifres, semeador da morte cristã
Pisando na terra queimada de uma raça fraca e frágil
Os traços do diabo gravados em nossos ancestrais
Na memória e na terra, esculpidos na rocha
Em nossos olhos ainda brilha, refletindo em nossos rostos
O chamado à guerra em honra ao nome de Satanás, para matar
Há muito espero as sementes do meu trabalho de morte
Sob a pressão da escuridão crescente no cemitério frio
Saiba, quem tocar o arado, esse homem cairá na espada!
A caricatura da humanidade, o homem moderno que chora
Das correntes eu escapei, distanciei-me de sua vida
Caminho longe da luz por esses caminhos sombrios
Das sementes do meu trabalho de morte brota a eterna honra
Há muito espero em meu lar frio
A morte do povo cristão em meu templo de ações
A pressão da escuridão cresce sobre os filhos do Diabo
Ardendo em sua fúria, levando à crueldade
Até a véspera da eternidade, caminho entre o povo da igreja
Pela trilha adornada pelos caídos na escuridão
Lágrimas de terror escorrem do filho cravado no berço
Enquanto o fim dos tempos brilha em chamas, a igreja desmoronando